Kakkosluokkalaisia –
veijareita, kirkassilmiä,
ujoja, herkkiä, vilkkaita
ja jollekin aivan erityisen rakkaita.
He istuvat siinä
ja selvästi odottavat että
aarrearkku taas avataan,
niinkuin joka kerta alussa.
Silmät kiinni!
Käsi aarrearkkuun!
Sormet tavoittavat
timantin
kulmikkaan kauneuden.
Valo taittuu lumoavasti
ja aarteet säteilevät
kilpaa katseiden kanssa.
Joka kerta on ihanaa
hetki ajatella että
minä itse olen kalliimpi
kuin maailman kaikkein upein timantti!
Minulle ei voi edes määritellä hintaa!
Olen äärettömän arvokas.
Ja niin olet sinäkin!
Jokainen ihminen on.
Onhan?
Ja varmastiko
myös silloin
minä olen kallisarvoinen
kun haukutaan,
moititaan
ja
hirveästi mokataan,
eikä jaksakaan tehdä
niinkuin piti?
Että silloinkin
minä olen
arvokkaampi
kuin
maailman kallein
timantti!
